Armas Raunion taiteilijakodissa

”Tärkeää minusta ei saa tekemälläkään”

Armas Raunio. 1971. Tammerkosken Joulu. Tampere-Seura.

Huhtikuun 20. päivänä 2011 tuli kuluneeksi 100 vuotta  Tampereen  taiteilijaseuraan kuuluneen Armas Raunion syntymästä. Armas Raunio syntyi Helsingissä ja eli lapsuutensa Tampereen Amurissa, mutta työskenteli lähes koko luomiskautensa Pirkkalassa, vuodesta 1946 Tanilan kylässä ja 1950-luvun lopulta lähtien Haikassa. Pirkkalalaiset aiheet näkyvätkin vahvasti hänen taiteessaan.

Taileilija Haikan ateljeessaan 1960-luvulla. Kuva: Armas Raunion arkisto
Perhekuva vuodelta 1946. Kuva: Armas Raunion arkisto

Armas Raunio opiskeli piirustusta ja maalausta aluksi ansiotyön ohella Tampereen Työväenopistossa ja sen jälkeen Suomen Taideyhdistyksen Piirustuskoulussa. Vuonna 1937 hän heittäytyi rohkeasti päätoimisen kuvataitelijan ammattiin. Hänen töitään oli ensimmäisen kerran esillä Tampereen Taiteilijaseuran näyttelyissä paria vuotta aiemmin – tässä vaiheessa arviot olivat varovaisen kehuvia. Rauniota pidettiin ”kehityskelpoisena”. Ensimmäinen yksityisnäyttely syksyllä 1937 sai sen sijaan kriitikotkin syttymään.

”Tamperelaisten taidemaalareiden tuotannolle on hyvin leimanantavaa maaseutuisen perinteen voimakkuus. Eihän meillä kyllä Suomessa ole ”turmeltunutta” kaupunkikulttuuria ulkomaisessa mielessä, ellei ehkä suurkaupunkimaisessa Helsingissä hiven. - - - Täällä työn ja toimen kaupungissa väikkyvät kyläiset seudut monien mielessä sellaisena menetettynä onnenmaana, joka ei vielä ole ehtinyt käydä vieraaksi. - - - Armas Rauniossa on nimittäin hänessäkin selvät tamperelais-maalarin tuntomerkit, ja sitäpaitsi: on kyseessä huomionarvoinen lahjakkuus. - - - Näyttelyssä on ollut runsaasti kävijöitä, onpa jo tehty pari ostoakin. Toivottavasti ”Myyty” lappusia tulee viikon varrella enemmänkin, sillä Kirjastotalon taidesalissa on tällä kerralla debytantti, joka täydestä sydämestä ansaitsee rohkaisun ja tunnustuksen.”

O.K. Aamulehti 6.10.1937

”Ilokseen katsoja tekee sen havainnon, että taiteilija Raunio on todella lahjakas maalari, johon on syytä kiinnittää vastedes mitä suurin huomio. Hän on tosin vasta alkutaipaleellaan, mutta jo sekin, mitä hän näyttelyssä esittää, todistaa määräperäistä ja uurasta ponnistelua. - - - Värien käyttö on harvinaisen hyvää, erikoisesti huomioon ottaen sen, että taiteilijan on vielä koulunkäynti kesken. - - - Henkilökuvista kiintyy huomio Pikku-Jussiin (n:o 1), joka on erinomaisesti maalattu. Yksityiskohtia myöten taulu on elävä ja se viittaa taiteilijan mahdollisuuksiin tällä alalla.

T.A.L  Kansan Lehti 7.10.1937

Toosin tien varrella Armas Rauniolla oli naapurinaan pitkäaikainen tamperelainen taiteilijaystävä Allan Salo. ”Pako” maaseudun levollisuuteen oli sodan jälkeen ymmärrettävä ratkaisu. Ateljeen sijainti ei vain tuohon aikaan ollut kaupallisesti ajatellen paras mahdollinen, vaikka Tampereen kaupunkikin osti kokoelmiinsa useita töitä. Raunion kaksilapsisen perheen arkielämä tuli helpommaksi, kun se muutti rintamamiestyyppiseen, modernien mukavuuksien omakotitaloon Haikan Satamakadulle. Palvelut olivat lähellä; Haikan tori oli silloin vielä Pirkkalan ”kaupallinen keskus” posteineen ja muine palveluineen.  Haikan ateljee oli aluksi kotikadun toiselta puolen vuokratussa huoneistossa.

Armas Raunion tytär Marjatta Saari kuvaa perhettään:

”Isäni Armas Raunio ja äitini Aili Heinonen olivat tutustuneet viimeistään vuonna 1932. He opiskelivat Tampereen Työväenopiston piirtäjissä, olivat nuoria, ihanteellisia ja romanttisia. Äitini kertoi, että Armas oli hyvin ujo. Tyttökavereiden kesken kisailtiin, kuka saisi hänet omakseen.

Vaikka Aili oli jo 1936 alkanut pitää leikekirjaa Armaksen saamista taidearvosteluista, hän kauhistui, kun Armas jätti työnsä Tampereen Kirjapaino-Osakeyhtiön Kuvalaattalaitoksella ja ryhtyi vapaaksi taiteilijaksi 1937. Äitini oli haaveillut avioliitosta, joka nyt rahanpuutteen vuoksi ei toteutuisi.

Jatkosodan aikana 1943 Armas ja Aili vihdoin solmivat avioliiton. Vaikka aika oli epävarmaa, Aili oli irtisanoutunut toimestaan Aaltosen kenkätehdas o.y:n palveluksessa. Armas oli kärsimätön, kun lasta ei heti alkanut kuulua. Matti Armas syntyi maaliskuussa 1944 sodan vielä jatkuessa. En tiedä. milloin vanhemmilleni selvisi, että heidän esikoisensa oli poikkeava. Hänellä oli downin syndrooma. Onko syytä edes yrittää kuvitella vanhempieni tuntoja?

Sodan päätyttyä Armas ja Aili saivat siirtoväen ja rintamasotilaiden asuttamiseen tarkoitetun lainan ja rakennuttivat pienen omakotitalon Pirkkalan Tanilan kylään. Muutto vammaisen lapsen kanssa maaseudulle noin 15 kilometrin päähän Tampereen keskustasta tuntuu lähes järjettömältä. Toosin tietä ei aurattu talvella, vesijohtoa ja viemäriä ei ollut, palvelut, taide-elämä ja asiakkaat olivat kaukana. Mutta nuoren perheen päätös kuvastaa sodan jälkeistä mielialaa, halua unohtaa tuoreena muistissa olleet tapahtumat ja aloittaa oma itsenäinen elämä aivan alusta.

1948 syntyi perheen toinen lapsi, josta isä pitkään käytti molempia etunimiä: Aino Marjatta. Perhepiirissä häntä alettiin kuitenkin kutsua Tytiksi.

Armas Raunion varhaiset perhe- ja lapsi-aiheet ovat herkkiä ja onnellisia. Hän ei tehnyt niitä myytäväksi vaan ainoastaan itselleen ja läheisilleen. Kun Tytti varttui, hän ei enää malttanut istua mallina eikä maalaus, jossa Tytti soittaa pianoa siniseen samettileninkiin puettuna koskaan valmistunut. Ehkä näin oli parempikin. Tuo maalaus olisi kuulunut jo toisiin olosuhteisiin ja toiseen maailmaan.

Armas Raunion seinämaalaus Nuolialan koulussa. Valokuva: Armas Raunion arkisto

Kotimaiseman muutos näkyi myös Raunion maalaustaiteessa. Veneet, rannat laitureineen ja sumuiset jäidenlähdön tunnelmat nousivat keskeisiksi aiheiksi.  Yhteys Pirkkalan kunnan luottamushenkilöihin ja viranhaltijoihin tuli samalla tiiviimmäksi. Raunio maalasi heistä sarjan muotokuvia, omien sanojensa mukaan ”pläsikabinetin” tai ”kauhugallerian” ja muitakin teoksia kunnan julkisiin tiloihin. Jo vuonna 1951 valmistui iso seinämaalaus Nuolialan kouluun; ajan vaatimusten mukaisesti maalaus esittää hivenen romantisoitua kuvaa uudisrakentajista maalaismaisemassa. Kuva voisi esittää vaikkapa 1940-luvun Haikkaa.

Alkuvuosina Raunio maalasi tamperelaiskollegoidensa lailla maalaismaisemia: maaseudun luontoa ja pihanäkymiä. Sodanjälkeisessä tuotannossaan Raunio noudatti kahta hyvin erilaista maalaustapaa: toisaalta realistista kuvausta ja toisaalta mielikuvituksellista, usein ilkikurisen humoristista tai naivismia lähellä olevaa tyyliä. Muutama näyttely oli yhdessä nuoremman graafikko-veljen Jukka Raunion kanssa. Fantasia-aiheita syntyi erityisesti 1950-luvulla. Seuraavalla vuosikymmenellä Raunio kokeili puolestaan abstraktimpaakin ilmaisua ja ajalle tyypillisiä materiaalikokeiluja. Esimerkiksi lastulevylle maalatussa Hengen vapaus teoksessa on suuria reikiä, joiden päälle on vedetty rautalankaa ristiin rastiin. Aivan moderniksi ei Raunion abstraktikaan kausi kuitenkaan mennyt.

”Taiteen inflaatio on tosiasia nyt jo. Askarrellaan, tehdään käsityötä, mauttomia ja ruokottomia kuvia. Sitten huudetaan ja ihmetellään, ettei niitä kukaan osta kotinsa seinille. Kyllähän minäkin voisin tuoda esim. traktorin näyttelyyn, jos se johonkin salonkiin mahtuisi, ja pistää sille nimeksi ”Työn laulu”. Minulla ei kuitenkaan ole varaa ostaa traktoria. Minä käytän vain näitä halpoja materiaaleja, maalia ja pensseliä.”

Armas Raunio. 1971. Tammerkosken Joulu. Tampere-Seura.

Armas Raunio, LAHTINEN 1964, Öljy kankaalle. Marjatta ja Tapani Saaren kokoelma. Kuva: Tapani Saari

Raunio otti 1960-luvulla mukaan uuden teeman rintamamiehet. Hänen sodanaikainen maalauksensa Rintamamies oli päätynyt tamperelaisen ravintolan seinälle. Sodassa olleet miehet alkoivat soitella ja huomauttivat, että kiväärin tappi oli maalattu asentoon, jossa se hiertäisi pahasti miehen selkää. Rauniolle tuli mieleen palata sodan aikaisiin aiheisiin. Hän alkoi katsella malleja, mutta sopivaa ei löytynyt. Miehet olivat jo liian vanhoja. Ystävyys näyttelijä Veikko Sinisalon kanssa inspiroi ja antoi mallin sarjaan Väinö Linnan ja Pyynikin kesäteatterin ’tuntemattomien’ roolimuotokuvia: Veikko Sinisaloon Lahtisena 1964, Tapio Hämäläiseen Rokkana 1964 sekä Matti Varjon Hietaseen 1965 samoin kuin suurikokoiseen Kiljukohtaus maalaukseen. Tarkoitus oli vielä jatkaa sarjaa, mutta jostain syystä se jäi kesken. ’Tuntemattomat’ herättivät runsaasti huomiota. Väinö Linna kävi itsekin ’hyväksymässä’ maalaukset eikä hänellä tiettävästi ollut muuta huomautettavaa kuin että ”tuo tukko Lahtisen sormessa sais olla vähän paskasempi”.

Tuolloin virinnyt sotaveteraanien järjestötoiminta (Suomen Sotaveteraaniliitto ry sai nykyisen muotonsa ja Rintamamiesveteraanien liitto ry perustettiin 1964) on varmasti yksi tekijä ’tuntemattomien’ taustalla. Miehet, jotka olivat puhuneet talvi- ja jatkosodan kokemuksista vain keskenään, saivat äänensä kuuluviin. Rauniolle maalaussarja palautti mieleen myös omat sotakokemukset; hän toimi Talvi- ja jatkosodassa ilmavoimien ’valokuvamiehenä’. Hän näki painajaisia ja saattoi herätä tappamaan täitä pyjamastaan.

Valokuvantarkan realismin aika palasi niin yleisesti kuin Raunion tuotantoonkin 1970-luvulla. Inspiraation lähteinä olivat myös monet matkat niin pohjoiseen kuin eteläänkin. Vuonna 1967 amerikkalainen liikemies Bernard D. Arbit ilmestyi hänen ateljeehensa. Siitä lähti liikkeelle seikkailu, joka huipentui 1972 kuukauden oleskeluun New Yorkissa ’Bernin’ luona ja ensimmäiseen näyttelyyn ulkomailla. Tämän ja paria vuotta aiemmin tekemänsä lyhyemmän Amerikan matkan vaikutelmia Raunio kuvasi sekä realistisesti että abstrahoiden. Luonnokset ja matkavalokuvat siirtyivät tarkasti ja tunnelman säilyttäen upeasti kankaalle.

 

Uutinen Ilta-lehdessä 2.5.1972
Armas Raunio, BROADWAY 1974. Öljy kankaalle. Marjatta ja Tapani Saaren kokoelma. Kuva: Tapani Saari

 

Arvosteluissa Armas Rauniota kiiteltiin muun muassa taitavasta tekniikasta ja luonnontunnelmien kuvauksesta, ilakoivasta värien käytöstä ja humoristisuudesta. Eri vuosikymmenten kuluessa syntyneet, joskus lähes absurdin humoristiset tutkielmat omista kasvoista ovat olleet myös hyvin arvostettuja. Raunio kuvasi itseään sekä maalaten että valokuvin. Hänen jatkuvasti vaihteleva ja yllätyksellinen maalaustapansa sai sen sijaan ajoittain moitteita eikä taitelijan reipas itseironia aina puhutellut jokaista katsojaa. Aamulehdessä 1951 häntä luonnehdittiin peräti tamperelaisen taiteilijakunnan ”myrskylinnuksi”.  Maalauksilla riitti kuitenkin kysyntää ja etenkin muotokuvia valmistui tilaustyönä vielä eläkeiän saavuttamisen jälkeenkin.

”Itsetarkkailua. Ellei ole selvillä itsestään, ei voi myöskään luoda mitään. Näen elämän jotenkin satiirisena ilmiönä ja parhaiten sen voin tuoda esiin juuri oman kuvani kautta. Niin tehden en ainakaan loukkaa ketään. Rehellisyys niin elämässä kuin taiteessakin on tärkein.” (Armas Raunio. 1971. Tammerkosken Joulu. Tampere-Seura.)

Armas Raunio poistui keskuudestamme 26.12.1994. Hänet on haudattu sukuhautaan Pirkkalan hautausmaalle.

Lähteet:

  • Marjatta Saari. 2011. Armas Raunio.Näyttelyjulkaisu. Hiekan Taidemuseon julkaisu 7.
  • Armas Raunion leikekirjat: lehtiarvosteluja, henkilöhaastatteluja ja valokuvia.
  • Marjatta Saari. Armas Raunion 100-vuotismuistonäyttelyä varten laaditut henkilökohtaiset muistelmat.

 

Armas Raunio, ARMAS JA MATTI 1948, Öljy kankaalle. Marjatta ja Tapani Saaren kokoelma. Kuva: Tapani Saari